Thomas Taussi Länsimaisen ajattelun juurilla

Koulutus ei aina kannata

Nyt puhutaan vaihteeksi koulutuksesta. Ajatuspaja Liberan viikon vieraana haastattelun antanut professorina ja yliopiston rehtorina toiminut Kari Raivio esitti ajatuksen maisteriverosta, jolla veronmaksajien rahoista koulutuksen saaneet ja menestyneet laitettaisiin maksamaan koulutuksensa takaisin. Ajatus herätti huomiota, ja siitä uutisoitiin mm. Talouselämä-lehdessä sekä sosiaalisen median säikeissä. Keskustelu maisteriverosta haastaa väkisinkin miettimään yleisemmällä tasolla yhteiskunnan tarjoaman koulutuksen hyötyjä ja kustannuksia.

Tapaus tuo osuvasti ilmi kontekstin suuren merkityksen idean vastaanoton kannalta. Ensimmäisen kerran luin maisteriverosta demareiden ideana vuosia sitten ollessani vielä lukiossa. Vastaavasti tällä hetkellä, kun jo omienkin maisteriopintojeni alku häämöttää kuukausien päässä, maisterivero on saanut Liberan tarjoaman puheenvuoron myötä oikeistolaisemman ja liberaalimman sävyn. Mikään yksittäinen ideologia ei voi omia ideaa yhteiskunnalta saadun edun maksamisesta takaisin. Vastikkeettomuuteen verrattuna vastikkeellisuus on lähempänä liberalismina tunnettua ajatusta vapaudesta ja vastuusta, vaikka tässä tapauksessa kyse onkin lähtökohtaisesti kollektivistisesta edusta.

 

Korkeamman asteen koulutuspalvelun tuottaminen maksaa nykyisellään tuntuvasti. Merkittävimpiä eroja ilmenee kuitenkin siinä, missä suhteessa koulutus maksaa itsensä takaisin. Maisteriveron olisi tarkoitus rokottaa niitä, jotka ovat päättäneet hankkia yhteiskunnan tuen vastineeksi niin hyödyllisiä taitoja, että viime kädessä suoraan tai välillisesti markkinoilla ostava asiakas on valmis maksamaan niistä enemmän. Todellisuudessa julkisen sektorin toimeksiannot ja itsessään julkisen sektorin merkittävä koko vähentävät tietoa siitä, mistä ihmiset olisivat itse aidosti valmiita maksamaan.

Asian voisi nähdä niinkin, että keskimääräisesti korkeammin palkattuihin ja koulutustaan vastaaviin töihin työllistyvät maisterit joutuisivat kustantamaan nekin maisteritutkinnot, jotka eivät avaa työmarkkinoilla suurempia ovia - siis tee sitä, minkä lievästikin järkevä opiskelija mieltäisi koulutuksen tehtäväksi. Voin vain kuvitella, miten yliopiston puolella opiskelleet teoreettisempien aineiden osaajat ottavat idean jokseenkin myönteisesti vastaan kuten melkein minkä tahansa taloudellisen kollektivismin menneisyydessä. Vastaavasti mm. talouden ja teknillisen puolen korkeakouluissa opiskelleiden keskuudessa idea kohtaa jyrkempää vastustusta.

On ymmärrettävää, että väkisin yhteisistä varoista tarjotuista niukoista tutkinnoista halutaan periä kustannukset takaisin silloin, kun se on mahdollista. Se, että vain ne henkilöt, jotka ovat päättäneet valita itselleen ja koko yhteiskunnalle tuottoisamman tutkinnon laitettaisiin kantamaan suurempi taakka, ei korjaa resurssien virheellisen kohdistamisen ongelmaa. Resursseja siis käytettäisiin edelleen sellaisiin tutkintoihin, jotka eivät maksaisi itseään takaisin. Maisterivero ei lisäisi kannustimia suorittaa vähemmän itsensä takaisin maksavan tutkinnon sijaan paremmin itsensä takaisin maksavaa tutkintoa.

 

Kyseenalaistan siis koulutuksen pyhyyden ja yleishyödyllisyyden, mikä on silta suurempaan keskusteluun koulutuksen funktiosta. Puhutaan, että Suomen olisi investoitava koulutukseen, jotta maassa olisi osaavaa työvoimaa. Koulutus ei ole suoraan sama asia kuin osaava työvoima. Se ei myöskään ole homogeeninen kategoria. Koulutusta ei voi verrata tasalaatuiseksi eikä edes vaihtelevan laatuiseksi prosessiksi, joka tuottaisi annetuista tuotantopanoksista vaihtelevan tasoisia hyödyllisiä valmiuksia. Taloustieteellisesti ajateltuna hyöty on subjektiivista. Politiikassa puhutaan yhteisestä, yhteiskunnallisesta hyödystä juuri koulutuksen kohdalla. Sille hyödylle ei ole kriteerejä, vaan kaikki koulutus nähdään kuin uskonnollisella asennoitumisella myönteiseksi. Voidaan nähdä, että takaisinmaksukyvyltään heikompienkin tutkintojen kohdalla uskotaan sattumiin, joiden epätodennäköisyyksiä ei haluta edes arvioida.

Kaikki opiskelu ei vain ole kustannuksiin verrattuna hyödyllistä. Tiettyjen opetettavien tietojen ja taitojen vähäistä kysyntää markkinoilla yritetäänkin usein peitellä yleissivistyksellä. Monia yleissivistäviä tutkintoja varten pyritään myös järjestämään teennäisesti julkista tilausta. Itse arvostan yleissivistystä aivan valtavasti. Minua monesti turhauttaa se, miten monet korkeastikin koulutetut osaajat eivät ole kiinnostuneet asioista omaa kapeaa erikoistumistaan laajemmin. Näen yleissivistyksen pikemminkin henkilökohtaiseksi ihanteeksi ja hyveeksi sen sijaan, että se olisi jonkun muun ylhäältä määräämä itseisarvo.

Koulutus tulisi nähdä enemmänkin opiskelijalle kohdistuvana palveluna, tuotteena ja investointina. Vertaus ei kuitenkaan ole täydellinen, jos investoiva taho ei itse ole vastuussa uhraamansa ajan lisäksi myös laskun maksamisesta. On jopa harmillista, jos nuorelle ja kokemattomalle opiskelijalle tarjotaan yhteisistä varoista etu opiskella aineita, jotka eivät olennaisesti paranna työelämän valmiuksia, mutta joille on joskus nähty "yhteiskunnallista merkitystä". Siinä ei ole kyse investoinnista yhtään mihinkään.

Pohjimmiltaan maisteriveron takana on ajatus, että juuri edun saaja maksaa valtiolle takaisin siinä vaiheessa, kun etu realisoituu. Miksi ainoastaan maisterikoulutuksesta tulisi maksaa korvamerkitysti takaisin? Miksei julkisia menoja pyritä kohdistamaan enemmänkin käyttäjä- ja hyötyjäperusteisesti? Vastauksena on todennäköisesti se, ettei lisääntynyt byrokratia maksaisi takaisin hyödyissä. Tosin meillä vallitsee jo tällä hetkellä yksi maailman korkeimmista veroasteista, jonka progressio ja erilaiset solidaarisuuslisät verottavat erityisesti niitä, jotka ovat hyötyneet koulutuksestaan. Tosiasiassa ehdotetun kaltainen maisterivero on jo pitkälti erottamaton osa vallitsevaa verojärjestelmää. Erotuksena on ainoastaan se, jos onnistuu menestymään ilman koulutusta. Liberaalisti ajateltuna maisteriveron ottaminen käyttöön nykyisen järjestelmän päälle olisi kehitystä huonompaan suuntaan. Maisteriveron kaltainen julkisten etujen kohdistaminen voisi olla kohtuullista, mikäli verojärjestelmän perusta olisi tasaisessa prosentissa, ja lisävero olisi saadun palvelun kustannuksiin suhteutettu kiinteä lisäsumma prosentin sijaan.

 

Palataan vielä lyhyesti maisteriveroon. Se olisi käytännön toteuttamisen kannalta erittäin haasteellinen monien välttämättömien kiistanalaisten määritelmien johdosta. Voisiko esimerkiksi akateemisesta tutkinnostaan luopua vapaaehtoisesti? Entä jos työntekijä tai yrittäjä rikastuu toiminnalla, joka ei millään tavalla liity käytyihin yliopistokursseihin? Entä jos se liittyy vain vähän, mutta jonkin verran kuitenkin? Mihin tulisi vetää raja? Entä opintonsa kesken jättäneet? Voidaanko tietty osuus vaadittavista kursseista nähdä perusteeksi verolle, vai vedetäänkö raja suoraan tutkintotodistuksen hakemiseen? Voisin kuvitella, miten tietotaidoltaan maisterin tasoiset veroja välttelevät osaajat hankkisivat suoritusotteen käymistään kursseista ja selittäisivät työnantajalle olevansa kurssia tai todistusta vaille valmiita maistereita. Kyllä diplomi-insinöörin tutkintoon vaadittavia kursseja tarpeeksi suorittanut työnhakija kykenee vastaamaan osaamista kartoittaviin alan kysymyksiin vakuuttavasti. Yksityisellä sektorilla ymmärrys kohdistuisi varmasti enemmän osaajaan kuin verottajaan. Jos tuosta skenaariosta täytyisi etsiä hyvä puoli, niin ainakin yksityisen sektorin kiinnostavuus työnantajana nousisi, mikä olisi sentään erittäin kaivattua.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

3Suosittele

3 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän erlandsalo kuva
Erland Salo

Yhteiskuntamme joutuu paneutumaan jopa koulutukseenkin ihan kustannussyistä. Tuntuu hieman hölmöltä, että Suomessa koulutetaan ilmeisesti satoja henkilöitä suoraan työttömiksi, kun he ovat kiinnostuneita juuri siitä alasta.

Kustannuksiltaan per opiskelija taitaa teatterikorkeakoulu olla ensimmäinen. Tarvitseeko Suomi noin paljon näyttelijöitä? Tarvitseeko Suomi erilaisia medionomeja ym? Vaikeita kysymyksiä.

Suomi ei voi jatkaa sillä linjalla, että ikäluokista koulutetaan niin paljon niin pitkälle kuin nykyään. Saati sitten, että Eta-alueen ulkopuolelta tulleita koulutetaan ilmaiseksi. Mikä järki siinä oikein on?

Onkohan näitä tapahtumia paljonkin? Hämeenlinnan ammattikorkeakoulussa todettiin, että oppilaiden määrä ei takaa töitä kaikille opettajille. Mitä siis tehdä? Iskuryhmä opettajista lähetettiin Nigeriaan ja he siellä järjestivät jotain "kokeita" ja valittiin uusia oppilaita. Opettajat saivat töitä ja kaikki(?) olivat tyytyväisiä. Valtio maksoi sen, minkä valtion piti.

Toimituksen poiminnat